Uudistuva jumalanpalvelus

Kirjoitus on laadittu alustukseksi keskusteluihin jumalanpalvelusuudistuksesta erään seurakunnan todellisessa tilanteessa 2000 -luvun alkuvuosina. SLK-valmentajien – ja varmasti meidän kaikkien kokemus on, että aihe on aina ajankohtainen.

Uudistuva jumalanpalvelus
Pitäisikö sitä vastustaa, vai onko modernimpaa vastustaa vastustusta?

Perinteinen suomalainen luterilaisuus on perustunut Sanaan ja sakramentteihin. Suomalainen kirkkorahvas on lisäksi perinteisesti tottunut laulaa köryyttämään hartaita virsiä. On kuitenkin heti todettava, että monissa näissä virsissä on todella rikas ja syvästi uskoa vahvistava ja Jumalan valtasuuruutta korottava sanoma.

Tuona kansankirkon patriarkaalisena aikana virsiä säestettiin korkeintaan uruilla ja kaikki muu musiikki oli pahasta. Uskoon tulleet pelimannit särkivät viulunsa ja muut paholaisen palkeensa uuden uskonsa merkiksi.

Sanotaan, että jokainen herätys tuo mukanaan omat laulunsa. Pelastusarmeija ja toiset ns. vapaammat suunnat alkoivat aikanaan työntyä suomalaiseen uskonnolliseen kenttään rumpuineen, kitaroineen ja uusine lauluineen. Kansa ihastui iloisesta musiikista ja reippaista lauluista, mutta vakaa kirkkokansa koki uutuudet lähinnä lopunajan merkkeinä.

Nyt näiltä taisteluareenoilta pöly on jo suurimmaksi osaksi laskeutunut. Kiivaiden keskustelujen ja vahvojen tunneilmaisujen aiheet eivät kuitenkaan ole loppuneet. Voisiko se olla yksi alkavan herätyksen merkeistä? Vai onko kyseessä luopumuksen kylmä viima? Entä jos siihen liittyykin vähän molempia?

Muuttumaton muutos

Maailmassa ei ole muuta pysyvää kuin muutos. Sama pätee kristillisyyteen. Välillä käännellään ja väännellään Raamattua ja virsikirjaa ja nyt puhutaan jumalanpalvelusuudistuksesta sekä tapulikirkossa että sen ns. vapaissa sisarissa ja sisarpuolissa. Kansan syvät rivit, sikäli kun sitä yleensä kiinnostaa koko asia, on sekä puolesta että vastaan. Savolaiset ovat kuitenkin poikkeus tästä säännöstä. Savolainen ei ole puolesta eikä vastaan. Hän on pikemminkin päinvastoin.

Kristillisiä muutosvirtauksia vauhdittaa osaltaan uskonnollisenkin kentän kansainvälistyminen. Internet ja kristillinen TV-kanava saattelevat nuoren kirkkokansan koteihin jumalanpalveluselämän koko kirjon, varsinkin sen karismaattisen siiven.

Kaikenlainen uudistus on kuitenkin yleensä vaikeaa, varsinkin uskonnollisessa kentässä. Kun Suomen niemellä hengellisiin tilaisuuksiin ujutetaan uudenlaista musiikki- ja pukeutumiskulttuuria sekä karkeloa ja lippujen heilutusta, saavat valkoisetkin liput erään vakaan kansanosan näkemään punaista.

Edellä mainitut karkelot ovat aiheuttaneet ristiriitaisia tunteita. Niihin on ihastuttu ja vihastuttu. Ne ovat tuoneet väkeä evankeliumin ääreen ja toisaalta saaneet monet karttamaan vauhdikkaimmiksi tiedettyjä tilaisuuksia. Herää kysymys, mistä on kysymys?

Tottumus luo rajoja

Ihminen voidaan nähdä kolminaisena olentona, jolloin hänessä on ruumis, sielu ja henki.

Jokaisella ihmisellä on oma sielu ja sen mukaiset mieltymykset. Näitä mieltymyksiä ja niiden muokkaamia elämäntapoja voidaan nimittää kulttuureiksi. Silloin kun jumalanpalvelustoiminta on yksipuolisesti tietyn inhimillisen, kansallisen, rodullisen tms. kulttuurin läpitunkemaa, se koskettaa ns. luonnollista ihmistä eli yksilön perimässä ja kasvatuksessa muotoutunutta persoonallista puolta. Ääritapauksissa uskovan ihmisen hengellinen puoli voi jäädä koskematta. Koska ihmiset ovat erilaisia yksilöllisiä persoonallisuuksia, ristiriitaa ei voida välttää.

Henki yhdistää

Silloin kun jumalanpalvelus on pääsääntöisesti hengellisellä tasolla, se koskettaa kaikkia hengellistä elämää janoavia, sillä Henki (Jumalan Henki) on yksi, ja yhdistää kokijansa. Inhimillinen erottaa, hengellinen yhdistää.

Ruumis, sielu ja henki ovat Jumalan luomia ja vaativat luonnollisia oikeuksiaan. On perusteltua pohtia, ovatko jumalanpalvelukset oikeita paikkoja ihmisen kaikkien tarpeiden tyydyttämiseen? Näyttää siltä, että tällaiseen kokonaisvaltaisuuteen pyritään joissakin jumalanpalveluksen uudistamisen pyrkimyksissä. Olemme nähneet jumalanpalveluksissa merkittäviä ruumiillisiakin elementtejä, onhan tanssi eräs ruumiinkulttuurin muodoista.

Tanssi ja lippujen heilutus sopivan musiikin säestyksellä koskettaa ensisijaisesti ihmisen sielua. Tietyssä kulttuurillisessa kontekstissa se voi koskettaa myös ihmisen henkeä. Onko kristillinen kulttuuri muuttumassa tähän suuntaan myös täällä syrjäisessä ja jäyhistä ”jäämiehistään” kuuluisassa Pohjolassa?
Joko nyt on aika uskaltautua puntaroimaan kehon kielen (tanssi, liput, draama…) käyttämistä kristillisessä viestinnässä? Sitähän käytetään viestinnässä ja taiteessa yleisesti. Löytääkö uskova taiteilija sijaa kyvyilleen muualla kuin ortodoksikirkon ikonimaalarina?

Mitä tarkoittaa nyky-Suomen jumalanpalvelusmeininkeihin sovellettuna kuningas Daavidin itsekurin ilmaisu: ”Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään.” (Psalmi 103:1)

Tasapainoinen jumalanpalvelus

Jumalanpalvelus on perinteisesti nähty ihmisen hengen ja Jumalan Hengen kohtaamispaikkana. Jos ihmisen henki jää suurella osalla kuulijoista koskettamatta, jumalanpalvelus on köyhä. Jumalanpalveluksen sisäisen luonteen ymmärtämiseksi on edelleen huomautettava, etteivät musiikki, tanssi tai liputus ole ainoat jumalanpalvelusmuodot, jotka mahdollisesti jäävät vain ruumiilliselle/ sielulliselle tasolle. Ihmisen järki on sielunkyky. Pelkkä järkeen vetoava ja siihen pitäytyvä saarna voi jättää hengen koskemattomaksi ja jumalanpalvelus jää syvintä tarkoitustaan vaille. Kahlitseva synkkämielisyys ja vääränlaisen – uuden tai vanhan – kaavamaisuuden kangistama muotomeno on ”sielullista” yhtä lailla kuin loukkaavan estoton tunneilmaisu.

Ydinkysymys

Kysymys ei lopulta ole jumalanpalveluksen muodoista. Kun läsnäolija tulee Hengen koskettamaksi hengessään, hän on tyydytetty. Tämä asettaa niin jumalanpalveluksen pitäjät kuin niihin osallistujatkin vakavalle paikalle. Ydinkysymys on raitis avoimuus Jumalan Hengen vaikutukselle ja tietoinen Herran kohtaamiseen keskittyminen. Tämä vaatii nöyrää mieltä Jumalan ja ihmisten edessä.

Raamatun mukaisessa jumalanpalveluksessa ”yleisönä” on Jumala, jota koko yhteen tullut seurakunta palvoo kokosydämisesti sunnuntaisin ja palvelee antaumuksella arkisin. Näin jokainen uskovainen on yksilöllisellä tavallaan ja omilla lahjoillaan toteuttamassa osaltaan kahta suurta käskyä: rakkauden ja lähetystyön kaksoiskäskyjä.

Ajattele sitä jumalanpalvelusmuotojen kirjoa, jota koko maailmaa katseleva Jumala saa ihastella kasvojensa edessä kaiken aikaa! Siihen mahtuu vilkkautta ja jäyhyyttä, riehakkuutta ja hartautta. Mahtuuko ripaus samaa monimuotoisuuden väriloistoa meidän kirkkoihimme, rukoushuoneisiimme ja sydämiimme?

Juhani Karvinen
Kari Pölönen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s